LEMPI-MUMMO JA LAPIOMIEHET - julkisen työn kiitos ja kritiikki

– Voi herrajumala teidän kanssa!
– Anteeks?
– Tota teidän hitautta! Miten siinä voi mennä noin kauan!

Olin juuri kavunnut viemärikaivannostani Mechelininkadulla. Sammonkadun risteyksen liikennevaloissa seisova mies antoi palautteensa kuin litsarin ja jatkoi matkaansa, kukkaruukussa huojuva vehka sylissään. Jäin poski kirvellen seisomaan työmaa-aidan viereen, hengästyneenä ja hikisenä lapiotyöstäni.

Teimme Mechelininkadun peruskorjausta, vanhojen viemäri- ja vesijohtolinjojen purkua, uusien asennusta, raitiovaunukiskojen pohjia ja katurakenteita. Työ keskeytymättömän ajoneuvo- ja jalankulkijaliikenteen keskellä oli kiinnostavaa, mutta välillä järjestelyiltään hankalaa.

Yksi hankaluuden ulottuvuus oli katutöiden saama kielteinen julkisuus.

Staran kaupunkitekniikan rakentaminen on yhteisillä rahoilla tehtyä rakentamista ja korjaamista. ”Minä olen veronmaksajana työn ostaja”, ajattelee jokainen kaupunkilainen. Hän on siinä tietysti oikeassa. Niinhän minäkin ajattelen.

Katutöihin kuitenkin liittyy ikivanhoja oletuksia ja asenteita työn tehottomuudesta, huonosta organisoinnista ja työntekijöiden laiskuudesta, joita vastaanottavana osapuolena on toisinaan vaikea niellä.

– Saksassa tämmöiset tehdään kahdessa viikossa ja yöllä. Kiinassa nämä tehdään kahdessa päivässä. Mä näin siitä videon!

Kahvit tulelle

Työmme on konkreettista. Se on sivusta katsottuna hommaa, jonka lapsikin ymmärtää, hiekkalaatikkotouhua isommassa mittakaavassa. Työmme on myös julkista. Rakentamisemme vaiheet ovat kaupunkilaisten nähtävissä.

Kun kaivinkone kaivaa esille vesijohtoa ja työntekijä seisoo tarkkailemassa, milloin hienorakeisemmat suojatäytöt alkavat erottua ja on hänen vuoronsa lapioida putken selkä esille, hän ei sivustakatsojan mielestä tee mitään. Jotta työmies olisi oikeasti töissä, täytyisi kaivinkoneen kai seistä ja miehen lapioida kaksi metriä syvä monttu lihasvoimin.

Kaupunkilaisen katutyöstä antaman palautteen välitön syy voi olla arkinen ärtymys - työmaa on katkaissut tavanomaiset kulkureitit tai vaihtanut siistin jalkakäytävän tilalle pölyisen mursketäytön - mutta pinnan alla on pitkä mielikuvien historia.

Jokainen meistä on jo lapsena kuullut, kuinka kaupungin työntekijät tarvitsevat lapiota lähinnä nojatakseen siihen.

Ensimmäinen oma muistoni asiasta on 70-luvulta. Iäkäs sukulaiseni, Lempi-mummo, sanoi: ”Kun jotain on tekeillä, kaupungin miehet saavat nopeasti pystyyn parakin, jossa on kahvi tulella. Sen jälkeen ei sitten tapahdukaan mitään!”

Onko ennakkoluulojen taustalla oikeita havaintoja? Voisimmeko me olla tehokkaampia? Varmasti voisimme. Useimpia työprosesseja voi tehostaa, ja jokaista työtä voi tarkastella kriittisesti. Sitä me olemmekin tehneet viimeisten vuosien ja vuosikymmenten aikana.

Kaupunginmuseon kuva-arkiston kuvassa vuodelta 1963 näkyy viidenkymmenen metrin kaapelikaivannossa yhdeksäntoista (!) betonikouruttavaa miestä. Tänä päivänä teemme vastaavan työn kahdella miehellä ja kaivinkoneella. Hiki tulee, eikä kukaan nojaile lapioonsa.

Emme kuitenkaan voi hakea tehoja turvallisuudesta tai ammattitaidosta tinkimällä.

Yksinkertaiselta näyttävä työmme vaatii kokemusta. Jos kaivinkone kolhaisee vanhan vesijohdon halki, on useimmiten ainakin osasyyllinen se kaivannossa seissyt maarakentaja, joka ei osannut lukea työpiirustuksia, tai, vakavammin, joka ei osannut lukea maata. Hän ei tiennyt sanoa konekuskille: ”Odotas, mä jatkan nyt lapiollani.”

Kaikissa olosuhteissa

Meklun työmaalla oli myös toisenlainen kohtaaminen. Olimme Mechelininkatu 19:n kohdalla valmistelemassa louhintaa. Kaivinkonekuski oli paljastanut kallion, joka täytyisi räjäyttää uuden viemärin ja vesijohdon tieltä. Mittasin louhintakorkoja ja maalasin niitä puhtaaksi harjaamaani graniittiin.

– Onpa teillä hieno kallio!

Ylhäällä, työmaa-aitamme takana seisoi nainen, jonka tunnistin läheisen talon asukkaaksi. Olimme aiemmin vaihtaneet tervehdyksiä.

– Eikö ookin? Mä taidan olla ensimmäinen tällä seissyt ihminen moneen tuhanteen vuoteen.
– Ihan totta?
– Niin, en tiedä. Ehkä tää on ollu rantakallio joskus.
– Saanko mä hei ottaa susta kuvan?
– Ole hyvä.

Nainen otti puhelimellaan kuvan. Muutama päivä myöhemmin hän tuli kaivannolleni ja antoi minulle valokopion Hufvudstadsbladetin sivusta, jolle kuva oli painettu otsikon ”dagens bild” alle.

– Et kai pahastu, että mä lähetin sen Husikseen? Kun se oli niin hyvä se kalliojuttu!
– En mitenkään.
– Kyllä te teette hienoa työtä! Me katotaan mun miehen kanssa ikkunasta, että kaatosateessakin te jaksatte pakertaa.
– Kuuluu hommaan. Mutta kiitos kärsivällisyydestä.
– Kyllä me jaksetaan odottaa. Tulee komea katu!

Naisen antama valokopio on edelleen työmaakoppimme seinällä. Se muistuttaa minua paitsi Mechelininkadun suuresta työmaasta, myös monen kaupunkilaisen ystävällisyydestä. Usein todellakin sataa, vettä, räntää tai lunta, pakkasta on –25°C tai hellettä yhtä monta plusastetta.

Jokaisessa ammatissa on kurjat puolensa, mutta on hienoa ajatella, että joku ikkunastaan rakentamistamme seuraava näkee olosuhteemme ja arvostaa työtämme.

Vehkamiehen paluu

Sammonkadun risteyksen vehkamies tuli myöhemmin takaisin. Näin jo kaivantoni penkasta hänen lähestyvän, nyt ilman ruukkukasvia. Nousin kadulle ja astuin vastaan.

– Päivää.
– Päivää?
– Sä ihmettelit tossa viime viikolla, miten meillä voi mennä tähän niin pitkä aika. Saanko mä selittää?
– No, joo.

Kerroin Mechelininkadun saneerauksen tavoitteista, työtä hidastavista vanhoista rakenteista, vesi- ja kaasujohdoista, sähkökaapeleista, louhetäytöistä, kalliosta ja savikerroksista. Kerroin liikennejärjestelyjen hankaluudesta.

Mies innostui kysymään tarkentavia kysymyksiä. Parin minuutin kuluttua hän ojensi kätensä. Riisuin rukkaseni ja tartuin siihen.

– Kiitos, olipa kiinnostavaa!
– Kaikin mokomin.
– Ja hyvää työpäivän jatkoa!
– Mukavaa päivää sullekin.

Kaivantoon palattuani ja vanhan, hauraan vesijohdon kylkeä varovaisesti esille lapioidessani ajattelin, että vaikka aina ei jaksaisi tehdä työtä ihmisten silmien alla, tulla monen arvioimaksi ja arvostelemaksi, se kuuluu ammattiini.

Helsingin katutyömailla on onneksi myös kansalaisten ja työntekijöiden välisiä kohtaamisia, joista molemmille osapuolille jää lopulta hyvä mieli.

Valmista tulee

Jos aikakone toisi Lempi-mummon tähän päivään, veisin hänet varmasti katsomaan uutta Meklua.

– Tällainen tästä tuli. Juhla-Mokkaa kieltämättä kului - sitä muuten saa nykyisin myös tummapaahtoisena - mutta lopputulos näyttää mun mielestäni tosi hyvältä. Vai mitä, Lempi?

Mika Ripatti on Staran kaupunkitekniikan rakentamisen etumies. Hän tekee työkseen katuja ja vesihuollon järjestelmiä.