Työtä etäältä – etätyötä

Kuten niin usein tänä talvena, lunta oli jälleen satanut. Kotikatuni tienvarsi oli täynnä autoja, lumikasoja ja näiden yhdistelmiä. Talojen ja autojen välinen kävelytiekin oli kutistunut pelkäksi kinttupoluksi. Kevätaurinko lämmitti jo mukavasti, mutta lämpö ei vielä jaksanut työntää talvea syrjään.

Siristelin silmiäni auringossa, kun huomasin kollegani kadulla. Kollegani työtehtäviin kuuluu järjestellä autojen siirtäminen pois tien vierustoilta, jotta kadun auraaminen kokonaisuudessaan olisi mahdollista toteuttaa. 

Autoja oli edelleen parkkeerattuina kadullani, siirtokehotuskyltistä huolimatta. Osa autoista oli jopa hautautunut lumikasaa muistuttaviksi möykyiksi. Omistajat olivat kenties tältä talvelta jo luovuttaneet ja toivoivat kevään putsaavan autot heidän puolestaan. Ahdistuin kollegani puolesta hetkeksi.

Kollegani kuitenkin lähestyi päättäväisesti yhtä möykkyä. Hän puhdisti autosta ensin tuulilasin ja kuskin puoleisen ikkunan. Sitten kollegani alkoi kurkistella hinausauton kuljettajan kanssa putsatuista ikkunoista auton sisään. Hämmennyin tilapäisesti - mitä ihmettä he tekevät - kunnes ymmärsin, että he selvittivät, onko autossa käsijarru päällä. 

Kun kurkistelua oli tehty hetki, työntekijät jatkoivat auton puhdistusta lumesta, jotta se saataisiin laitettua hinaukseen. Tehtävä ei näyttänyt helpolta, sillä lunta oli todella paljon. Näytti siltä, että kyseisen auton omistaja oli katsonut viisaammaksi vaihtaa kulkupelin joko julkisiin, jalkoihin tai suksiin! Lopuksi autoon viritettiin vielä jonkinlaiset apupyörät, sillä ilmeisesti käsijarru oli päällä. 

- Jes! Lähtihän se!, hihkuin kannustuksia kollegalleni ja hinausauton kuljettajalle, kun auto saatiin lopulta hinaukseen ja liikkeelle. 

Lopulta katu alkoi olla jo melko tyhjä ja pälyilin katua ylös ja alas nähdäkseni, milloin paikalle saapuisi kalustoa putsaamaan katua. 

Paikalle saapuikin yhden traktorin sijaan kokonainen kavalkadi erilaisia vempeleitä, joiden seasta tunnistin mm. tiekarhun, joiden oli huhuttu jo kuolleen sukupuuttoon. Rivakasti katu alkoi menettää lumikasojaan kuorma-auton kyytiin ja jalkakäytäväkin paljastui muistettua leveämmäksi.

Yhtäkkiä havahduin aatoksistani.

- Paula, oliko sinulla vielä jotain kommentoitavaa tähän, kuului läppäristäni. 

Ai samperi, minullahan on meneillään etäkokous! Vilkaisin vielä kerran ulos ikkunasta ja katsoin kaihoisasti talvisella kadulla työskenteleviä kollegoitani, ennen kuin painoin Teamsista mikrofonin päälle. 

Tämän lähempänä en kollegoitani ole hetkeen ollutkaan.

Paula Salonen                                    

Kirjoittaja on kollegoitaan kaipaava
etäkokoustaja, joka toimii Starassa
ympäristöasiantuntijana. 

#starahelsinki #luottokumppani #helsinki #lumi #talvihoito #kadut #lumenajo #etätyö #Teams 

Kuva: Aki Rask